Viimeisen ihmisen hautajaiset
(san: Kalle Sistola - Ville Pekkanen)

Tervetuloa, vaikka tänään eivät kellot soineet.
Näissä juhlissa kaikki vieraat ovat pahoinvoineet.
Unohda seppeleet, saavuthan ilman.
Askeleet loittonee, maailmamme hiljenee taas.

Kaikki naurakaa, eihän kukaan ole yksinäinen.
Muistokirjoituksen piirtää meille sade jäinen.
On niin hiljaista, itku ei kuulu.
Viimeisen virtemme tuuli vain veisata saa.

Eikö olekin niin kovin surullista
kun ei haudallasi itkenyt kukaan?

Silkkaa muutosta, evoluutio on valikoivaa.
Sukupuutosta ihmisen se saa lisää voimaa.
Hautaamme ihmiset ja jumalan.
Floora ja fauna taas kumartaa johtajaa saa.
Torakat perivät maan!

Eikö olekin niin kovin surullista
kun ei haudallasi itkenyt kukaan?
Maailma kuiskaa: ”Viimeinen ihminen,
kuollut se perkele on”.


Niin vähän itsestäsi
(san: Ville Pekkanen)

Lauseeni kuulet. Tiedät nuo sanat, jotka
päälleni kaadoit, joita omikseni väitän.
Kirjaimet kaikuvat kasvoista, seinistä kasvoihin
matkallaan muuntuvat.
Sanat, joiden alusta alkaneen kerrottiin.

Näetkö askeleet keisarin, tuon kaikkivaltiaan?
Hänkin astuu isänsä kengillä.
Äitinsä nenällä ilmaamme haistelee.

Niin vähän itsestäsi,
niin pieni osa on hallussasi.
Olet keskellä kaikkea,
piilossa kaikkea.
Luulet olevasi saari,
(mutta liukenet veteen)
saari (rantasi murenevat veteen),
jossa me uimme

Taivaamme tulissa tunnet kasvosi hehkuvan,
myös surusi lepäävän.
Loistosi valossa pihoissa kirkastuu.
Lehtien pinnalla katseesi kellastuu.

Niin vähän itsestäsi
tiedät, kun tuuli käy lävitsesi.
Lumen taaksesi heittää,
jälkesi peittää.


Kuolinvuode
(san: Ville Pekkanen)

Kuolinvuoteellamme kädet harovat tyhjää.
Tuoksusi takertunut vaatteisiini.
Kuolinvuoteellamme
ei ole sinää ja minää.
Lakanat jäätyvät ihoon kiinni.
Sähkövaloissa sukellamme syvyyksiimme.

Hautajaisemme ovat olleet ja menneet.
En muistanut niissä nimeäsi.
Sinä huusit minulle perkeleet,
vaikka tiesit, että tyhjiä ovat sanasi.
Ravistan ja tuuletan vaatteeni

Rummuta itsesi korkeuksiin.
Karkaa pois, lennä sinne,
missä korkeat kuohut kohtaavat.
Täällä emme törmää suudelmiin.
Jos jäät, jäät yksin tänne.
Kaulaasi kuristavat lakanat,
jotka olen sitonut ennen lähtöäni

Kuolinvuoteellamme aika nykii edestakaisin.
Ihoillamme loiset erilaiset,
jotka juoksevat verisuonia pitkin.
Huoneessa ummehtuvat ajatukset.
Sähkövalo läpäisee kaiken, kaiken

Rummuta itsesi korkeuksiin
Rummuta itsesi korkeuksiin…


Kun järki ei riitä
(san: Kalle Sistola)

Kun järki ei riitä, voi juhlat näin alkaa,
ja kansaa taas kaduille vaeltaa.
Minä hymyilen kivistä hymyä,
marmori vain hohkaa kylmyyttä.
Minä olen patsas, jota palvotte,
aikakautenne, oma kuvanne.
Joku istutti neilikoita jalustani juurelle kasvamaan.

Kun järki ei riitä ja marmori itkee,
sen kyyneleet on sulaa lyijyä.
Minä tuijotan sokeilla silmillä

ihmismieltänne, sen köyhyyttä.
Minä olen patsas, muotokuvanne,
tyhjää katsetta, tyhjä mielenne,
jonka juurella neilikatkaan eivät tiedä ketä palvotaan.

Tahtoisin naulita itseni häpeäpaaluun,
tahdon heilua huomion keskellä,
tahdon kuulla hullujen pilkkahuudot,
tuntea kuinka häpeä kuristaa.
Mutta he eivät tiedä mitä he tekevät,
antakaa siis heille anteeksi.

Kun järki ei riitä, epäjumala kuolee,
ja räjähdys repii ruumiini.
Uutta patsasta valetaan kullasta,
marmori on tänään ilmaista.
Ei kyyneleitä, tänään juhlii maa,
laulut kaikuvat, olen kuolemaa,
jonka tullessa neilikatkin poimitaan haudalle kuihtumaan.

Nyt sain naulita itseni häpeäpaaluun.
Nyt sain heilua huomion keskellä.
Nyt saan kuulla hullujen pilkkahuudot,
tuntea kuinka häpeä kuristaa.
Mutta he eivät tiedä mitä he tekevät,
antakaa siis heille anteeksi.


Sanat
(san: Ville Pekkanen)

Sanoja, sanoja, sanoja, sanoja
rakastamme enemmän kuin sinua ja minua.
Aakkosista almuja kannamme
pohjattomaan pataan.

Padan porina jo korviemme väliin hiipii.
Vaikka kaikki on hyvin, selkärankaamme riipii.
Höyry nousee, sitä kumarramme
ja haihtuu pelkomme

Ulvo tuuli ja tee minut tyhjäksi.
Muistini pyyhi ja tulevaisuuteni sumenna.
Murskaa häkkini lukot ja ujella minussa.
Pyöritä minua!

Konsonantit kolistavat kalloni kuorta.
Vokaalit vyöryttävät vatsani verta.
Tyhjät kuvat kaikuvat tajunnassa,
leijuvat ilmassa

Laula tuuli ja tee minut täydeksi.
Suoneni pullista, ruumiini rautoja hienonna.

Murskaa häkkini lukot ja ujella minussa.
Pyöritä minua!


Bélmezin kasvot
(san: Kalle Sistola)

Kuinka voit uskoa aikaan,
jolloin patsaat horjuvat Madridin kaduilla?
Kun et tunnu uskovan sitä, mitä
me näimme tässä aivan äskettäin.
Tänään elohopea laski rajusti pakkaselle,
vaikka talven ei pitäisi tulla Andalusiaan.

Mutta kerrohan, kuka täällä on hullu?
Joku näkee outoja asioita,
ja toinen kiistää näkemänsä.

Bélmezin kasvot, ne itkevät hiljaa
ja kuiskaavat minulle suruissaan.
Mutta sinä väität, ettet kuullut mitään.
Sinulle tuo on vain valkoista kohinaa.

Kuinka voi sulkea silmänsä,
kuinka kiistää nähneensä mitään poikkeavaa.
Kun nyt kuitenkin vapiset ja
äänesi särkyy, kasvot katsovat lattiasta.
Miksi pelkäät, ne saattavat olla esivanhempamme,
vaikka kukaan ei tiedäkään mistä ne ilmestyivät.

Pese kätesi sangrialla,
se on punaista kuin veresi.
Pese sormistasi pois tuo betoni,
jolla peitit lattian ja Bélmezin kasvot.
En voi antaa sinulle vettä,
sillä pesevät kätensä vain syyttömät.
Ja vaikka luulet saaneesi mielenrauhan,
kohta kasvot palaavat.


Hyvää yötä painajainen
(san: Kalle Sistola)

Me kohtaamme kuin päivä ja ilta,
me kohtaamme kuin ilta ja yö.
Me tanssimme päin kuutamosiltaa,
me tanssimme, ja sydämet lyö.

Kaada absinttia iholleni, tunne tuoksu koiruohon.
Laske kätesi kaulalleni, jäät alle hallusinaation.

Ei absintti saa minua hulluksi,
kai hullu olen jo entuudestaan.
On sortunut talo ja pettänyt uksi,
ja hulluista kai seurani saan.

Nyt on unenikin todellinen, siihen vasta heräsin.
Maailma kalpean valkoinen, tyhjät lasit keräsin.

Painajainen, kerro minulle siitä kuinka valo on kuollut.
Kerro kuka tappoi päivän.
Painajainen, laula minulle siitä kuinka kyyneleet virtaa.
Kerro kuka niihin hukkuu.

Me erkanemme kuin päivä ja ilta,
me erkanemme kuin ilta ja yö.
Hän katoaa kuin sortuva silta,
hän katoaa, ja jälkensä syö.

Siinä kohmeessani vapisen, vajosin taas valveeseen.
Vihreiden keijujen kyyneleet ovat otsani kastelleet.


Aamut
(san: Touko Kauppinen)

Unen lapsi kolkuttaa takaovea.
Hämärtynyt äiti keittää mustaa teetä kahvipannussa
eikä kuule huhuilua. Kuolleiden piha jäätyy aamuun mennessä.
Elävien mielestä sen kuuluu tapahtua. Ensin tulee valo.
Vasta sitten koirat lähtevät liikkeelle, kulkevat
itsensä uuvuksiin. Jättäytyvät makaamaan
paksuhaaraisten puiden alle.

Vieläkö osaan odottaa häntä, joka koputtaa viimeisen päättäväisyydellä oveani keskellä yötä juuri,
kun olen päättänyt unohtaa? Kuljen avoimissa huoneissa kuin osaisin luetella varjoja, eikä tulija
näe minua. Olen unohtanut itseni vieraille kaduille, huoneisiin, porttikäytäviin, kun kukaan ei ole
pysäyttänyt. Kohta nouseva aamu pakottaa availemaan ikkunoita. Näen, kuinka hiljainen kissa
kulkee allapäin pihan poikki. Hitaasti kulkee varjo alas asti. Tyyneys virtaa lehtojen yli ja nähty on
jo muuttunut.

Harakka pomppii näkinkenkä suussaan autojen heikoissa valoissa. Unohdan pian hengittää, jos
kuljen vielä eteenpäin. Jos käännyn katsomaan taakse tässä sumussa, pelkään olevani poissa. Etsin
kaupungin unta hiljaisista kadunkulmista. Menetän loputtomasti kasvojeni piirteitä. Jos tulisit
nyt vastaan, tietäisin haluavani odottaa sinua. Muistan yölliset kuiskaukset, tasaisen, haparoivan
hengityksen, tulevan aamun, joka ei koskaan saavu. Se on niin lähellä, että syvä hengitys
höyryyntyy.

Nähty laajenee nyt.

Joku herättää minut yksinäisistä ajatuksista, taluttaa pitkin polkuja kohti kaupunkia, joka ei nuku.
Kuvat ovat tavoittamattomia. Oliko niitä, oliko kokijaa, laulua nähdyn unen jälkeen? Joku kuiskii
korviin lempeitä asioita, painottaa lauseiden loppuja, on tosissaan tai leikkii, nostaa hetkeksi
ilmaan, puistelee, sanoo muistavansa hyvällä. Sitten menee. Raukeus virtaa jäseniin.
Hieron käsilläni eri kokoisia hiekkaesineitä. Aurinko nousee hitaasti ja hiljaa kuin unohdettu
musiikki

Tämä ei ole kaukana. Vain joidenkin sanojen takana.