Aamut II
(san: Touko Kauppinen)

Usva liimautuu lammen pintaan. Yölaulajat rauhoittuvat tyytyen omaan salaisuuteensa.
Saatan herätä kesken sarastuksen suureen tyhjyyteen.
Olen valvonut monta yötä jättämättä merkkejä.
Kuullut, kuinka metsän keskeltä esiin tulee vuodenajoista sekaisin menneitä eläimiä.

En koe puhetta omakseni. On varhaista. Rajaton aamu kohisee veden ääntä.
Punaisten lehtien keskellä pyöreä hahmo liikkuu auringon keilaa kohti.


Voitto ja Tapio
(san: Ville Pekkanen - Kalle Sistola)

Sikisimme samaan aikaan samoista soluista.
Kurkotimme kohti valoa niin kovin kirkasta.
Minä sitä säikähdin, mutta sinä pääni päältä
kohti loistoa ponkaisit.

Voitoksi sinut ristittiin, minä Tapiona kasvoin
hiljaa kiinni maahan ja taivaaseen, autioon ja kirkkaaseen.
Sinä meidät omistit ja rahatukolla ylitsemme pyyhkäisit
ja päällemme sylkäisit.

Voittoa juhlitaan, hän talouskasvun meille antaa!
Osakkeet pyhänä kirjanaan hän pelastustaan meille kantaa.
Mutta et kuule, miten
aallot huutavat nimiämme, nimiämme.

Vielä näät, kuinka setelit jäävät ilmaan,
leijuvat painajaisiisi tanssimaan.
Ja sinä mietit, mihin elämäsi kulutit
ja miten minut unohdit.

Näin raha maailmaa pyörittää!
Ei kaikki pysy kyydissä,
kun suuri pyörä pyörähtää!

"Minne mennyt sydämeni, veljeni hopeinen?"
"Siell' se on pörssin perukoilla, veljeni kultainen."
"Vaan jos pörssi romahtavi, mitä sitten teen?"
"Kait sut kuolo korjailevi, veljeni poloinen."

Voittoa juhlitaan, ruumissaatto ympärillään.
Arkkua kannetaan, se osakkeisiin kiedotaan ja alas kuoppaan lasketaan.
Muistosanat pian lehtiin painetaan,
eikä kukaan kohta muista, mitä niissä sanotaan.
Mitä sanotaan?

Palvellut Koneena
(san: Kalle Sistola)

Häly täyttää pään, ja mieli tyhjenee,
ja vain Valse Triste päässä soi.

Katsot tarkkaan: minä olen kone.
Naurahdat ja katoat.

Kone auttaa kun sitä tarvitaan.
Se on koneen tehtävä.
Vaan kun huomaat, mikä minä olen,
pelästyt ja katoat.

Kone sieltä ja kone täältä - tee ihan mitä haluat!
Näky inhimillisestä elämästä – mene pois ja katoa!

Se mikä riittää, ei riitä mihinkään.
Kun pitäis' kiittää, pyydät lisää työstämään.
Minut tulivana saartaa, savu kiertää, savu kaartaa,
liukuhihna kaulaani puristaa.
Sanot hiljaa: ”kiitos tästä viimeisestä näytelmästä”.
Hihna kiristyy, se kuristaa.

Aika kulkee ja ratas raksuttaa.
Ihmisyys on osa konetta.
Se ei saa mitä tahtoo, se kuihtuu,
hajoaa ja katoaa.


Kadotetut
(san: Ville Pekkanen - Kalle Sistola)

Kadotettujen kaupunkien pöly täysillä kaduilla.
Täydet ovat sitä nielevät suut, korvat liian viisaat kuulemaan,
kuinka hiekanjyvissä äidit huutavat turhaan poikiaan syömään.
Silmät aivan liikaa nähneet huomatakseen
pölyyn sekoittuneet rintamilta valutetut veripisarat.
Poikien viimeiset kirjeet kotiin.

Ja ikkunasta katsoo hän,
joka näkee, mitä muut eivät.

Kuinka johtaja pitää kiinni salkustaan
kuin lapsi, joka pehmolelua puristaa.
Kuinka tuuli mainostaulua heiluttaa.
Ja lehdet vain satavat lehdet vain satavat
päällemme unohdustaan.

Mutta katujen kuninkaat kiitävät, kaatavat ylämäet
suoraksi pudotukseksi kohti kirkkaan sokaisevaa taivasta.
Voittamattomina he marssivat, ei myrsky
heille mitään mahda, tuuli vain avuttomana vinkuu.
Kello on paljon, on niin kiire, kiire kiire kiire.
”Pois alta!”, ”Menkää!”, ”Mulla on kiire!”

Kuinka syksyihin astun aina uudestaan.
Nyt lapsi salkkuun tarttuu vuorostaan.
Kuinka tuuli johtajan tuhkaa kuljettaa.

(Tuuli mainostaulua heiluttaa)


En halua täältä pois
(san: Ville Pekkanen)

Kirkkaassa vedessä keinun veneessä huojun
hämärän yön keskellä. Olenko yksin vai en?
Jaanko myös hiljaisuuden?

Kuuntele, kuuletko kuun laulavan?
Näetkö metsänkin huminan nauravan?
Sumulta en sinua nää.
Voisitko meidät synnyttää?

En halua täältä pois. Virran nyt pysäyttää vois.
Oveni aukaisen, tuuli vain sisällä soi.

Kätesi vedessä, elämän vedessä,
käteni airossa samassa veneessä.
Yhdessä yössä, yhdeksi yössä
soudamme uneemme.

En halua täältä pois. Sumukin jäädä nyt vois.
Silmiisi katsoen riisumme lehvämme pois.


Seitsemän kuolemansyntiä
(san: Kalle Sistola)

On jaloa seurata niitä, joita seuraa jo tuhannet.
ja olla tuntematta peilistä katsovaa kuvaa.

On jaloa tehdä ensimmäinen kuolemansynti.
On jaloa janota kunniaa ja tehdä se vanhoin keinoin.

Ja kun globalisoit itsesi maailman alttarille,
voit tehdä samalla toisen kuolemansynnin.

Ja kolmantena sävelletään sinfonia,
jonka runko koostuu rakennuspalikoista, joissa lukee:
”Made in Hong Kong”.

On jaloa välittää viestiä, jonka tekikin joku muu.
Se sama, jonka viestejä laulaa kai tuhat suuta.

On jaloa olla kanava ja synneistä neljäs.
On jaloa olla lennätin ja lahonnut puhelinpylväs.

Tee tyhjä taulu, väritön, kaikki turha on poissa.
On viides synti väittää, että köyhyytemme on rikkaus.

Ja kuudentena kirjoitetaan romaani,
jonka runko koostuu rakennuspalikoista, joissa lukee:
”Soveltuu kuusivuotiaille”

Yksi – jaloa, kaksi – jalompaa, kolme – jalointa.
Neljä, viisi, kuusi...

Ja seitsemäntenä kuolemansyntinä,
ja pahimpana näistä kaikista,
on palvoa näitä kuutta muuta.
Vaan kansa kaikkivaltias, ja sen saastunut ruumis
innoissaan tanssii, ja laulaa tätä laulua.

Yksi – jaloa, kaksi – jalompaa, kolme – jalointa.
Neljä, viisi, kuusi... SEITSEMÄN!


Yellowstone
(san: Kalle Sistola)

Yellowstone, vettä syöksyy taivaisiin,
ja kamera kaiken filmille tallentaa.
Reilu tunti, olit tarkka kuin kelloni.
Kiitos tästä näytelmästä, Vanha Uskollinen.
Maailma tuntuu täällä erilaiselta.
Ei rikin tuoksu tunnu kotikulmilla.
Siksi seuraisin tätä mieluiten kuvaruudulta.

Tuota näytelmää katsoit kanssani.
Uusi päivä, jossain niin kaukana
olette sinä ja Yellowstone.
Yellowstone tuolla kaukana vailla ihmeitä.

Yellowstone, matkaa luoksesi muistelen.
Televisio luonnon luo olohuoneisiin.
Uutisissa mainittiin taas sinun nimesi,
sekä kaldera ja tulivuorenpurkaus.
New Yorkin kadut saivat tuhkaisen hunnun,
voi kuinka kaupunki näytti kauniilta.
Onneksi satelliitit tuovat tuon lähelleni.

Tuota näytelmää en päässyt katsomaan,
sula kivi hohtaa keltaisena.
Totta kai, tämähän on Yellowstone.

Miten helvetissä tänä kesänä auringonlaskut
näyttävät niin kovin kirkkailta?
Ja osaisitko selittää, mitä ovat nuo
oudot renkaat kuun ympärillä?
Minä kirjoitin sinulle, muttet vastannut.
Taidat ihailla näytöstä pääkallopaikalla.

Auringon pitäisi kai lämmittää.
Kalenterin mukaan nyt on kesäkuu.
Atlantilta lähestyy matalapainetta,
se tuo meille tuulta ja tuhkaista sadetta.
Maailma tuntuu tänään niin erilaiselta,
kun televisiokin on hiljentynyt.
Silti Yellowstone saapui tänne olohuoneisiin.

Sataa päällemme lumi, talven ensilumi,
ydintalven ensilumi.
Teemme enkeleitä, onko meitä?


Luulen
(san: Heikki Lindberg - Kalle Sistola - Ville Pekkanen)

Näen mustat puiden latvat,
tuulen tahtiin taivaltajat.
Istun alas, niitä seuraan.
Enkä ole puiden kaltainen

Tuulen matkaan pääni pakenee,
ja etäisyydet katoavat

Syvemmällä pimeässä
tummia hahmoja väistelen.
Päässäni vaeltavia ajatuksia välttelen

Eihän viimakaan paina kulkuani kumaraan.
Ei se saa minua suojaa hakemaan.
En kaipaa lämpöä, luulen.

Tyytyväisyyden hallasuolla
pitkospuitani astelen.
Siellä kukka kuolla tahtoo,
mutta minähän olen erilainen.

Räntäsade saa kasvojani ruoskia.
Ei se saa minua alistumaan.

En kaipaa lämpöä, luulen,
silti viiman tunnen.

Mitä jää jäljelle, kun virtaus pysähtyy,
ja vellovan veden alta jotain esittäytyy?
Jos edessäni olen alastomana,
vain kuiva ja rosoinen joenpohja.
En pidä näkymästä, pakenenko takaisin?

En kaipaa suojaa, luulen.
Tahdoin tai en, tunnen.