Jos luulit, että suomalainen rock syntyi vain raskaista riffereistä ja nahkatakeista, niin… istu alas. 70-luvun alun treenikämpillä soi usein kitara, joka ei pysynyt yhdessäkään valtavirran tahtilajissa. Basisti saattoi vaihtaa 7/8:sta 5/4:ään kesken säkeistön, koska “se nyt vaan tuntui oikealta”. Tämä oli suomiprogen alkusysäys – vähän villi, vähän nörtti, mutta aina tunteella.

Kun mellotroni rantautui Mäntsälään

Tämä ei ole urbaanilegenda: erään pikkukaupungin nuorisotalolla lojui 70-luvun puolivälissä mellotroni, joka oli päätynyt sinne kiertueen jäljiltä “lainaan”. Siellä syntyi kappale, jonka soinnut kuulemma kuulostivat siltä kuin meren aallot olisivat oppineet puhumaan suomea. Mellotroni oli suomalaisessa progeskenessä kuin taikasauva – ei ihan hallittava, mutta täynnä mahdollisuuksia. Wigwamin ja Tasavallan Presidentin levyillä kuultavat samettiset jouset? Moni niistä syntyi juuri tämänkaltaisissa puolivahingossa.

Bändit, jotka eivät halunneet soittaa samaa biisiä kahdesti samalla tavalla

Proge-bändien keikoilla oli tavallista, että kappaleen kesto vaihteli illasta toiseen viidellä minuutilla. Se oli improvisaation juhlaa – ja joskus yleisön hermojen koetusta.

Esimerkkejä villistä keikkaperinteestä:

• Tabula Rasa saattoi venyttää yhden kitarasoolon niin pitkäksi, että joku ehti hakea baarista oluen ja palata ennen viimeistä nuottia.
• Haikara lisäsi kerran paikallisfestareilla keskelle settiä täysin uuden kappaleen, jota kukaan bändissä ei ollut vielä edes harjoitellut. Ja kyllä, rumpali arpoi tahtilajin lennosta.

Miksi suomiprogen soundi on… outo, mutta lämmin?

Osittain syy on studiossa: 70-luvulla Suomessa oli vain kourallinen paikkoja, joissa äänitettiin rockia, ja niissä kaikissa oli oma leimansa. Finnvoxin studion kaikukammio sai rummut kuulostamaan siltä kuin ne olisi soitettu hylätyssä uimahallissa. Ja miksauksen jälkeen ne monesti olivatkin vähän sinnepäin – mikä loi juuri sen kotoisan rosoisuuden.

Lisäksi suomiprogessa oli usein ripaus kansanmusiikkia. Ei mitään suurta folk-rock-spektaakkelia, vaan pieniä viittauksia: viulun sirahdus, huilun haikea kaari. Tämä teki kappaleista erikoisia hybridejä, joissa saattoi kulkea samaan aikaan jazz-soolo ja Kalevala-henkinen tarina.

Pienet, mutta ratkaisevat hetket

Suomiprogen historia ei koostu vain isoista levyistä ja hittikappaleista. Siinä on myös paljon henkilökohtaisia mikrohetkiä:

• Ensimmäinen kerta, kun joku soitti Moog-syntetisaattoria Helsingissä ja yleisö ei tiennyt pitäisikö tanssia vai vain tuijottaa.
• Äänimies, joka 1978 päätti “vahingossa” kytkeä kitaran Leslie-kaappiin, ja näin syntyi bändin tunnistettavin soundi.
• Levy, joka myi vain 500 kappaletta, mutta inspiroi kokonaisen uuden proge-sukupolven Oulussa.

Kun proge jäi maan alle – ja miksi se ei kuollut

80-luvulla syntyi harhakuva, että proge oli ohi. Radiossa ei soinut 12-minuuttisia kappaleita, ja levy-yhtiöt halusivat helpompaa hittikaavaa. Mutta maan alla, pienissä kellareissa ja treenikämpissä, proge eli hiljaista elämäänsä.

Ja ehkä juuri siksi se säilyi aitona: ilman paineita, ilman liiallista kaupallisuutta. Kun 90-luvulla tuli uusi aalto – Kingston Wallin psykedeliaa, Groovectorin instrumentaaleja – se tuntui jälleen raikkaalta, vähän kapinalliselta.

Pieni pro-tip tuleville proge-bändeille

Jos aiot perustaa bändin, joka ottaa mallia suomalaisesta progen historiasta:

1. Älä pelkää soittaa niin pitkään, että aurinko ehtii laskea kesken kappaleen.
2. Käytä yhtä soitinta, jota et oikeastaan osaa soittaa.
3. Pidä varalla joku tarina, joka selittää miksi rumpali on aina eri tahtilajissa kuin muut.